Koska mitään elämää ei nyt, tai välittömässä lähitulevaisuudessa ole odotettavissa, päätinkin kertoa hyvän muiston menneisyydestä, ajalta jolloin minulla lähes oli elämä. Tässä siis luvassa ensimmäinen osa sarjastamme H:n megamokat.
Minä ja ystäväni, nuorena ja vielä niin viattomana, lähdimme ostoksille kulmakunnan kuumimpaan kauppaan eli Robin Hoodiin. Kierreltyämme kaupassa aikamme löysimme tiemme tamppoonit&tarvikkeet-osastolle. Sinne oli pystytetty pahvinen mainosständi vuokkosten(?) biohajoaville siteille. Minun jatkaessani matkaa kohti tuttuja ja turvallisia allwaysejä ystäväni pysähtyi tarkistelemaan tätä biohajoavaa ihmettä vähän lähempää. Hän totesi tuotteen hyväksi ja huudahti muutaman metrin päässä seisovalle minulle että otankos minäkin. No mikäs siinä, totesin, ja valmistauduin ottamaan tuotteen vastaan. Noh, rähmäkäpälä mikä rähmäkäpälä, tämä täysin napakymppiin osunut heitto lipesi tietysti käsistäni juuri kriittisellä hetkellä, ja pieni biohajoava kuutio lennähti käsieni vauhdituksella otteestani. No, onneni tuntien se ei tietenkään vierinyt lattialle. Juuri H-hetkellä hyllyn takaa astelee vauhdikkaasti nahkatakkinen prätkäkorsto maihareiden ketjut vain kilisten. Mihinkäs muuhunkaan tämä pahanonnen biokuutio osuukaan, kuin tätä Herra X:ää siististi keskellä rintakehää, josta se vierii hänen jalkoihinsa. Minä ehdin vain rekisteröidä kaverini kauhistuneen ilmeen, kun prätkäjätkä jo pysähtyy, murahtaa, nostaa kuution lattialta ja kysyy "Onkos tämä sinun?". Fysiikkani toimii tietysti aivojani nopeammin ja lehahdan punaiseksi hetkessä, kun hiljainen "juu" tulee suustani vasta sekuntien kuluttua. Rauhoittettuani naurusta sätkivän kaverini ja päästyämme kassalle tililläni ei edes ollut katetta, joten biokuutio jäi Robin Hoodin vainoamaan seuraavaa viatonta uhriansa..
Se on aika hassua miten paljon massan paine vaikuttaa ihmiseen. Se on kai joku sisäänasennettu juttu, että pitää olla edes jonkin verran samanlainen kuin muut. Mutta ei kuitenkaan ihan. Toisaalta, eihän yhteiskunta toimisi jos ihmiset eivät kaipaisi toisten hyväksyntää. Koulussamme on sellainen hauska tapa, että jos joku tiputtaa ruokalassa tarjottimen/lautasen/lasin/mitä tahansa josta kuuluu kova meteli, koko ruokaileva kansa repeää raikuviin aplodeihin. Minua on kerran aplodeerattu ylä-asteella, joka oli melkoisen noloa. Mutta en usko että asia enää nykyään vaivaisi minua niin. Se tuntuu jotenkin niin pieneltä. En tiädä. Onko kellään muulla samanlaisia kokemuksia?
On muuten aika outoa, että minusta ei ole yhtään kuvaa ratsastamassa viimeisten 2 vuoden aikana. Kaikki (ne huikeat parikymmentä mitä minulla nyt on) ovat melko vanhoja. Tai siis ei se nyt outoa ole, minulla ei vain ole yhtään kaveria joka ratsastaisi. Ja nyt, koska kaikkia kiinnostaa, muutama kissakuva. Muuten, jos oikeasti haluatte että kirjoitan jostain järkevästä, niin ideoita saa heittää;)
-H-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti