keskiviikko 31. elokuuta 2011

Itsekkyys

Elämän tylsinä hetkinä kassajonossa, kirjaston lainausmaatin äärellä ja vaikka illalla sängyssäsyntyvät parhaat ajatukset. Kun maailma ei enää pyöri ympärillä, voi keskittyä siihen mikä päähän on jäänyt pyörimään. Ja minä jo pitkään pyöritellyt ajatusta ihmisen itsekkyydestä. Jotkut saattavat pitää minua kyynisenä tai jopa hieman nihilistisenä, mutta mitäpä minä sitä arvostelemaan, tai edes kieltämään.
Kuitenkin olen näinä yksinäisinä rauhallisina hetkinä päätynyt siihen tulokseen, että ihminen on täysin itsekäs. Mikään, mikä ulkoisesti saattaisi vaikuttaa toisten hyvän ajattatteluna, ei perustu todelliseen välittämiseen. Ihminen haluaa olla onnellinen, se on yksittäisen henkilön ainoa tavoite. Jokaisen luonne määrää sen, miten hän sen onnellisuuden tilansa tavoittaa. Kenties hän hankkii paljon rahaa, jolla ostaa kulutustavaraa tyydystä tuomaan, tai ehkäpä hän jättää sen säästöön tuomaan turvantunnetta. Saattaa olla, että hyvä mieli tulee toisesta. Siitä on sitten pidettävä kiinni, tunkaistava sormus sormeen ja muutettava saman katon alle jotta tuo onnellisuudentuoja pysyy aina mahdollisimman lähellä. Tai ehkäpä joku ostaa onnellisuutta kenties kaikkein ovelimmalla tavalla, hyväntekeväisyydellä? Se saa ihmisen tuntemaan itsensä hyväksi ja se nostattaa häntä muiden silmissä. Muille ihmisille syntyy välittömästi mielikuva empaattisesta ja välittävästä ihmisestä, ihmisestä, jonka seuraan kannattaisi kenties hakeutua.
Joku saattaa tässä vaiheessa sanoa, että entäpä rakkaus omaa lastansa kohtaan? Valmius jopa kuolemaan. Kaksi syytä: Ensinnäkin ihmisen luultavastikin syvin vietti, joka on tuottaa mahdollisimman paljon jälkeläisiä maailmaan, on tämän takana. Itsekäs ihminen on evoluution saatossa ohjattu pitämään huolta mukuloistaan, jotta omat geenit jäisivät maapallolle hillumaan vielä, kun geenivarasto itse on kuollut ja kuopattu. Toiseksi, kyse on taas melko pinnallisesta onnentunteesta. Joko ennen oman jälkeläisensä vaaraan joutumista tai sillä välittömällä hetkellä kun pientä geenipalleroa uhkaa vaara, on vanhemmilla mielessä rakkaus. Kuinka syvää tämä rakkaus lasta kohtaan on? Kuinka paljon onnea lapsi tuottaa? Kuinka paljon onnea geenipalleron alullepanijoiden elämästä katoaa, kun se häviää? Monesti ihminen valitsee kahdesta pahasta pienemmän: kuolema on parempi kuin se, että elämästä häviäisi niin iso onnentuottaja kerralla. Se aiheuttaisi liian suuria vahinkoja ihmisen mielelle. Itsekkyyttä kaikki tyynni.
Selostaessani innokkaasti tätä teoriaa ystäväpiirilleni ihmisillä on ollut kaksi tapaa suhtautua tähän: Joko teoriaani kohtaa huvittunut myöntely, että joo, niinhän se varmasti on, hehhe, tai sitten olen aivan hirveä nihilisti joka ei ymmärrä maailmasta tai ihmisluonteesta mitään. Kuitenkin muutama päivä sitten vieraillessani eräässä ympäristökeskuksessa ja puhuessani jokien tulvista, sattui tämä vastapuolen henkilö mainitsemaan, että ihmiset ovat vain itsekkäitä. Kuviteltu "empatia" on vain itsekkyyden muodoista yksi pahimmista. Kuuntelin tätä kiehtovaa mielipidettä pupillit laajoina. Järkytykssisäni sain suustani vain pieniä myöntymisen merkkejä, jotka uskon hänen tulkinneen "huvittuneena myöntelynä" aatteelle vihkiytyneen ihmisen mielipiteen sijaan (kylläpä kuulosti natsistiselta). Olisin voinut keskustella asiasta helpostikin puoli tuntia.

Mikäli olet samaa mieltä, jätä ihmeessä kommentti. Mikäli olet eri mieltä, jätä kommentti jooko pliis pliis.